Lentolakostani

Teksti: Kasper Kotisaari, muusikko ja sosiologian opiskelija

Lensin viimeksi lentokoneella kesällä 2012 Barcelonaan ja kuukausi myöhemmin takaisin Suomeen. Polkupyöräilimme tuolloin ystäväni kanssa vajaat 900 kilometriä Ranskan Pyreneitä myöten aina Baskimaan San Sebastianiin saakka. Sen jälkeen en ole lentänyt eli tätä kirjoittaessa olen ollut lentämättä jo reilusti yli 6 vuotta. Ei ole ehkä kokonaan sattumaa, että viimeinen lentomatkani oli nimenomaan pyöräilyreissun lentosiirtymä. Minusta tuntuu, että polkupyörällä matkustaminen on auttanut minua ymmärtämään, mitä etäisyydet ja niiden ylittämiseen tarvittava voima merkitsee. Etäisyys ei ole ylittämätön, ja on hämmästyttävää kuinka pitkiä matkoja lihastyölläkin voi suhteellisen kevyesti matkustaa: mikä kestää autolla tunnin, vie pyöräillen lopulta vain 4-5 tuntia. Etäisyydet herättävät kuitenkin myös kunnioitusta. Valtava määrä energiaa on synnyttänyt etäisyydet venyttäesään tilan tyhjyyteen. Etäisyyksien taittamiseen tarvitaan paljon voimaa - sitä enemmän, mitä nopeammin kulkee. Yksin tämän voiman ymmärtäminen riittää minulle syyksi olla lentämättä. Ei ole yhdentekevää, miten tuo voima tuotetaan.

Aloittaessani lentolakkoni olin kuullut puheita aurinkovoimalla toimivista lentokoneista ja päätin boikotoida kerosiinikoneita niin kauan kunnes aurinkokoneet saapuvat vaihtoehdoksi peruskuluttajille. Neljä vuotta myöhemmin otin vastaan ilolla uutisen ensimmäisestä onnistuneesta aurinkolentokoneen maailmanympärilennosta, kun Solar Impulse 2 laskeutui Abu Dhabiin vuonna 2016. Samalla ymmärsin kuitenkin, ettei yksikään kone tee tarpeettomaksi arvostaa etäisyyksien voimaa. Odotin - ja odotan ehkä vieläkin - että aurinkolentokoneet korvaisivat kerosiinikoneet ja kuljettaisivat vuorostaan loputtomia turistivirtoja kuluttamisen alttareille tai neitseellisiin luontokohteisiin vapautumaan hetkeksi epätyydyttävästä arjestaan. Mutta olikin niin, että ensimmäinen maailman ympäri lentänyt aurinkolentokone muistutti enemmän polkupyörää kuin jumbojettiä. Huonojen tuuliolosuhteiden vallitessa koneen täytyy odottaa suotuisia olosuhteita, koneesta ei löydy ykkösluokkaa kuohuviinillä ja matkatavaroita voi ottaa hyvin rajallisesti mukaan. Sellaisella koneella ei tehdä säästä riippumatta viikonloppureissuja, vaikka hyvällä säällä sillä voi päästä kätevästi Berliiniin piankin. Tämä kaikki sai minut ajattelemaan, että ehkä osa ongelmasta onkin ajattelussa, joka olettaa, että olisi ok tehdä hetken mielijohteesta päätöksiä, jotka eivät kunnioita ympäristömme sanelemaa säätä saati etäisyyden voimaa - ajattelussa, jolla ei ole aikaa edes kokea sitä mitä matka voisi sille antaa saati odottaa suotuisaa hetkeä.

Toivon, että pienet, kaveriporukoiden yhteisomistamat aurinkolentokoneet yleistyvät lähitulevaisuudessa. Jos käyttäjiä on vaikka kolmekymmentä, hinta on aikaisemmin saavutettavissa, ja samalla koneen käyttäjät joutuvat neuvottelemaan toistensa kanssa sen käytöstä. Neuvottelu toisten ihmisten kanssa on hyvää vastalääkettä impulsiivisen kuluttamisen ja yksityisomistuksen luomalle kuvalle kaikkivoipaisuudesta. Itse olen alkanut haaveilla enemmän purjehtimisen ja polkupyöräilyn yhdistämisestä: hitaammin saattaa olla enemmän. Ilmiö on vähän sama kuin Suomen vuodenkierron kanssa. Vasta pitkän ja pimeän talven jälkeen voi todella tuntea kevään saapuvan. Kevääseen ei voi pikakelata menettämättä tuota tunnetta.