Lentäminen jäi vuoteen 1992

Teksti: Santeri Junttila. Kirjoittaja on kielentutkija ja Maata pitkin matkustavat -ryhmän perustaja

Ensimmäisestä lentomatkastani muistan Espanjan rosoisen maaston, joka kylpi auringossa kaukana allani. Lensimme Helsingistä viikon perhelomalle Marokon Agadiriin vuodenvaihteeksi 1992. Olin 17-vuotias ja käynyt jo useimmissa Länsi- ja Etelä-Euroopan maissa perheen lähes jokakesäisillä automatkoilla. Kahta vuotta aiemmin isä oli ajanut meidät Kataloniaan asti. Matkaan oli varattu neljä viikkoa, joista runsas viikko kului sekä menoon että paluuseen. Lentäen pääsimme nyt puolta pitemmälle muutamassa tunnissa. Se oli ihmeellistä. Koneen laskeuduttua lentäjä sai raikuvat suosionosoitukset koko matkailijaryhmältä.

Vielä samana talvena koulukaverini ehdotti hiihtoloman viettoa Lontoossa. Lensimme sinne kaksistaan. Kaveri oli lentokoneista innoissaan ja kävi itsekin lentotunneilla. Lontoossa hän vietti kokonaisen päivän lentokentällä koneita ihaillen. Minä en ollut yhtä innokas, sillä olin jo lukenut lentämisen ympäristövaikutuksista. Oli ihan hauskaa olla koko viikko kaukana kotoa ja päättää itse tekemisistään, mutta sen kummempaa tarkoitusta en keksinyt koko reissulle. Kolmannenkin kerran lensin, kun minut kutsuttiin Lappeenrantaan näyttämään lukiolaisporukan kanssa tekemääni videota. Kutsujana oli iso yritys, joka jostain syystä toimitti luvattujen junalippujen sijaan lentoliput. Kone nousi Helsingistä niin korkealle, että näin Tallinnaan saakka. Sitten se kaarsi itään ja laskeutui saman tien Lappeenrantaan. Koko pyrähdys tuntui aivan älyttömältä.

Vuosi oli edelleen 1992. Muutaman kuukauden sisällä olin jo kokenut charter-lennot, ulkomaan reittilennot ja kotimaan reittilennot. Sen jälkeen en ole lentänyt.

Olisi hienoa sanoa, että olen ollut lentolakossa vuodesta 1992, varsinkin kun olen matkustanut aika paljon ympäri Eurooppaa ja vähän sen ulkopuolellekin. Mutta en minä mitään ratkaisevaa päätöstä niin varhain tehnyt, vaikka lentoliikenteen ympäristövaikutuksista tiesinkin. Ensin oli kirjoitukset ja sitten pääsykokeet ja sitten armeija ja sitten opiskelujen alku. Vielä ainejärjestön lehteen laadin matkavinkkijutun, johon otin selvää paitsi juna-, bussi- ja laivayhteyksistä myös lennoista.

Mutta olihan lentäminen kallista. Joillakin suomalaisilla opiskelijoilla oli siihen varaa, mutta virolaisilla ei. Virolaiset opiskelijatuttuni Tartossa olivat käyneet ulkomailla vain halvoilla bussimatkoilla. Niitä tehtiinkin paljon, vaikka joka ainoalla valtakunnanrajalla piti käydä läpi sama ruljanssi. Matkalaukut oli nostettava ruumasta ja avattava, jotta passeihin saatiin leimat ja matka saattoi jatkua. Ja rajojahan Virosta muualle Eurooppaan matkustettaessa riitti. Mutta virolaiset uskoivat liittyvänsä pian Euroopan Unioniin, jolloin rajatarkastuksista päästäisiin ja bussimatkoilla voisi nukkua kokonaisia öitä. Jos palkatkin paranisivat, niin olisi varaa matkustaa Varsovaan asti yöjunan makuuvaunussa, niin kuin minä rikas suomalainen tein.

Paitsi silloin kun otin ja lähdin virolaisen kaverini Siimun kanssa pyörällä Italiaan. Tallinnasta ajoimme Pisaan 46 päivässä. Se oli siihenastisen elämäni paras reissu, vaikka melkein kaikki yöt vietettiin teltassa, tämän tästä kastuttiin sateessa ja puolet Siimun matkatavaroistakin varastettiin. Sillä matkalla sain hyvät reisilihakset ja opin tajuamaan etäisyydet kehollani. Tuon pitkän pyöräretken jälkeen on kaikki muu matkustaminen tuntunut luonnollista nopeammalta.

Jossain niillä vaiheilla sitten päätin, etten enää lentäisi, ellei jostain syystä tulisi pakko. Ei minulla niin kiire olisi, etten junalla ehtisi. Ja rahaakin säästin, kun matkustin interrail-lipulla. Kerran olin HYYn sukukansavaliokunnan edustajana Budapestissä pidetyssä opiskelijakokouksessa. HYYn hallituksen edustaja lensi paikalle, mutta minä tulin junalla ja vaikka viivyin kauemmin, minun matkani maksoi ylioppilaskunnalle vain kolmanneksen hallituksen jäsenen lentolipusta.

Junaillessa, busseillessa ja liftaillessa opin paitsi paikallistuntemusta myös kieliä. Kyydin tai veden pyytäminen, tien kysyminen tai neuvominen, ruuan tilaaminen ja vapaiden hostellisänkyjen kysely sujuu minulta edelleen latviaksi, liettuaksi, puolaksi, saksaksi, unkariksi, italiaksi ja muutamalla muulla kielellä. Samoin yksinkertaiset keskustelut, joihin siellä täällä autoissa ja junissa ajauduin. Pidin matkustelusta enkä tarvinnut lentokonetta. Lentomatkailun haitat olivat ainakin Suomessa jo yleisessä tiedossa, joten uskoin lentämisen pian vähenevän ja junayhteyksien paranevan. Olihan nyt koko Eurooppa yhdentymässä, rajanylitykset kävivät aina helpommiksi ja EU:kin oli luvannut ryhtyä rahoittamaan kansainvälisten junayhteyksien kehittämistä siihenastisen maantieprojektien tukemisen sijaan. Ilmastonmuutos oli otsikoissa ja Risto Isomäki ehdotti pahiten lämmittävistä yölennoista luopumista. Lentämisestä kieltäytyviä olisi pian paljon muitakin kuin minä ja virolaiset vihreät.

Toisin kävi. Yhtäkkiä jostain tuli Ryan Air, joka myi lentolippuja melkein ilmaiseksi. Helsingissä Kilroy Travels alkoi kaupata halpoja lentomatkoja opiskelijoille. Yöjunayhteys Tallinasta Varsovaan lopetettiin ”kannattamattomana”. Keskustelu lentämisen ilmasto- tai muista ympäristövaikutuksista peittyi uuden halpalentoinnostuksen alle. Mukaan tuotiin jopa luokkatietoisuus: kun vihdoin oli köyhälläkin oikeus lentää, niin siitä kieltäytyminenhän oli silkkaa elitismiä!

Dodo ry:ssä tartuttiin lentomatkailun ongelmiin ja suunniteltiin lento.katastro.fi-nimistä sivua. Se oli määrä avata syyskuussa 2001. Ensin kuitenkin, kuten tunnettua, ehti tapahtua toisenlainen lentokatastrofi. Tuon kuun tapahtumien jälkeen maailman vainoharhaisuus kohosi niin korkealle, että lentomatkailun kerrottiin vaikeutuvan, olihan jokainen matkustaja potentiaalinen terroristi. Kaipa se vaikeutuikin, muttei vähennyt. Lentämiseen oli ruvettu suhtautumaan uutena normaalina, koska nyt se oli paitsi nopeata myös halpaa. Kun lähdin Zagrebin yliopistoon suomen kielen lehtoriksi, menomatkani kulut korvattiin lentolipun hinnan mukaan, vaikka interrail olisi juuri sinne ollut halvempikin. Vuokrasin kaverien kanssa halvan auton, sain kyydin Kroatiaan, ja yhden lentolipun plus ulkomaanmuuttopalvelun hinnalla meitä pääsi reissuun viisi.

Palattuani Zagrebista Helsinkiin vuonna 2007 liityin Facebookiin ja tapasin useimmat vanhat tuttuni siellä. Helsingissä ja Facebookissa myös opin, että mannertenvälisestä matkailusta oli nyt tullut tavallista. Muuten hyvinkin ympäristötietoiset suomalaiskaverini puhuivat reilaamisesta suorastaan pilkallisesti tai ainakin pelkkänä nostalgiana, koska nyt matkusteltiin Aasiassa, Afrikassa ja Amerikassa. Vielä opiskeluaikana tunsin ehkä kourallisen Euroopan ulkopuolella käyneitä ihmisiä, mutta nyt alkoi olla jo vaikea löytää niitä, jotka eivät olisi käyneet kaukomailla. Enkä oikeastaan tuntenut ketään muuta lentämisestä täysin luopunutta.

Minä matkustelin edelleen aika paljon Euroopassa, lähinnä elämänkumppanini Even kanssa. Joskus mukana oli muitakin läheisiä ystäviä. Silloin tällöin järjestimme reissussa tapaamisia tuttujen kanssa, jotka sattuivat olemaan samoilla seuduilla jollain lentomatkalla. Tavatessa tuntui usein siltä kuin me olisimme asuneet paikkakunnalla jo pitempään ja toiset olisivat meillä vieraina, koska toiset eivät vaikuttaneet tuntevan paikkoja eivätkä ymmärtävän kieltä tai tapoja.

Välillä joku tuttu innostui juna- ja bussimatkailun ajatuksesta ja kysyi minulta neuvoja. Kysyjä saikin niitä runsain mitoin, koska hänenlaisiansa oli niin harvoin. Moni kuitenkin päätyi neuvonnasta huolimatta valitsemaan lentomatkan. Jatkuvasti oli tunne, että vuosien mittaan matkustellessani olen kartuttanut tietoja ja taitoja, joista oikein kukaan ei ollut kiinnostunut. Yhtenä keväänä oli toisin. Sain tekstiviestejä ja sähköpostia tutuilta ja jopa tähän asti aivan surutta lentäneiltä sukulaisilta, jotka nyt kaikki tahtoivat tietää, miten Suomesta pääsee jonnekin tai jostain Suomeen maata pitkin. Vuosi oli 2010 ja Eyjafjallajökullin tulivuori oli palauttanut lentomatkailijat maan pinnalle. Silloin ajattelin ensi kertaa, että voisin jakaa tietojani maata pitkin matkustamisesta sosiaalisessa mediassa. Facebookiin olin jo aiemmin perustanut kansainvälisen ryhmän Pro Rail Baltica, ja kun Rail Baltica -hanke ei tuntunut etenevän, perustin vielä kimppakyytiryhmän Viron ja Puolan välillä matkustaville. Kesällä 2015 perustin vihdoin Facebook-ryhmän Maata pitkin matkustavat. Olin juuri jättänyt väitöskirjani esitarkastukseen ja aikaa oli nyt muuhunkin. Mukaan otin harvat lentämisestä luopuneet tai luopumista harkitsevat tuttuni.

Ryhmässä oli määrä jakaa vinkkejä ja kokemuksia maateitse matkustamisesta. Se kuitenkin jäi hiljaiseksi, kun jäseniä oli vain kolmisenkymmentä ja useimmat jo kokeneita matkustelijoita. Mainostin ryhmää jokaisessa sopivassa keskustelussa, mutta uusia mukaan tulleita oli ehkä kymmenkunta vuodessa.

Vasta maaliskuussa 2018 alkoi tapahtua. Paljon uusia ihmisiä tuli mukaan. Keskustelu vilkastui. Yhä uusia jäseniä liittyi, ja melkein jokainen halusi tietää, miten siihen tai tuohon Euroopan kaupunkiin pääsee lentämättä mukavimmin, nopeimmin, halvimmin tai ylipäänsä. Ja vanhat jäsenet neuvoivat. Jos en minä, niin joku muu. Nyt on maitsematkailuntuntemukselle taas käyttöä!

En vieläkään oikein tiedä, miksi maata pitkin matkustaminen alkoi kiinnostaa suomalaisia juuri tämän vuoden keväällä. Tutkijoiden kansainvälinen vetoomus ilmastonmuutoksen ja lajikadon hillitsemiseksi sai toki paljon huomiota, mutta se julkaistiin jo edellisessä marraskuussa. Ensin ajattelin, että uusilla liittyjillä oli samanlainen vuosirytmi kuin minullakin: talvella ei tee mieli lähteä kotoa mihinkään, mutta kevät herättää taas reissuvietin. Mutta ryntäys ryhmään ei jäänyt kevääseen! Se jatkui koko kevään ja on jatkunut koko syksynkin. Nyt on taas marraskuu, mutta edelleen ryhmään liittyy uusia jäseniä melkein päivittäin.

Meitä on kohta 500. Me alamme jo näkyä tässä yhteiskunnassa, ja meidän ansiostamme jää jo moni lento lentämättä. Mutta ryhmän parhaat päivät ovat vielä edessä. Hyvin pian on lentomatkailua pakko ruveta rajoittamaan, joko verotuksella tai muuten, ja silloin etumatkaa on meillä, jotka olemme jo oppineet elämään ilman.